Ruotsalaiset toverit pyysivät minua kirjoittamaan lyhyen esipuheen Leninin teokseen Valtio ja vallankumous – tehtävä, johon suostuin innolla johtuen teoksen elintärkeästä asemasta maailmanlaajuisessa kamppailussa sosialismin puolesta. Omituista kyllä, kysymys valtion luonteesta, vaikka sen merkitys on kolossaalinen, ei usein ole päällimmäisenä edistyneimpienkään työläisten mielissä.
Tämä ei ole sattumaa. Valtiosta ei olisi hallitsevalle luokalle mitään hyötyä, jos ihmiset eivät uskoisi sen olevan pohjimmiltaan harmiton, puolueeton ja yksilöiden tai luokkien yläpuolella – jotain, joka vain “on olemassa”, ja joka voidaan siten ottaa itsestäänselvyytenä.
Tästä nimenomaisesta syystä ei ole establishmentin intressissä kiinnittää huomiota niiden instituutioiden perusluonteeseen, joita valtioksi kutsumme. Perustuslaki, lait, armeija, poliisi ja “oikeus”järjestelmä – kaikki nämä instituutiot ovat käytännössä tabuja järjestelmässä, joka kutsuu itseään “demokratiaksi”. Lähes koskaan ei kysytä, miksi nämä instituutiot ovat olemassa, tai miten ja milloin nämä voisi korvata. Vakavissaan käytyä keskustelua näistä aiheista pidetään sopimattomana tai osoituksena huonosta mausta – hieman kuin kirkossa kiroilu. Koska lopultahan valtio on “meidän kaikkien omaisuutta”. Eikö niin?
Asiat kuitenkin ovat harvoin sitä, miltä päällepäin näyttävät. Marxismi opettaa meille, että valtio (eli jokainen valtio) on instrumentti yhden luokan sortoon toisen luokan toimesta. Valtio ei voi olla neutraali. Jo Kommunistisessa manifestissa, joka kirjoitettiin yli 150 vuotta sitten, Marx ja Engels selittävät, että valtio on “vain komitea koko porvariston yhteisten asioiden hoitamista varten”. Ja näin todella on. Kuka tahansa hallitsee tätä tuotantojärjestelmää, hallitsee lopulta valtiovaltaa. Valtiovallan alkuperä on tuotantosuhteissa, ei osallisten henkilökohtaisissa ominaisuuksissa.
Varhaisissa ihmisyhteisöissä heimon johtajan auktoriteetti oli sidottu hänen urheuteensa taistelussa, heimon vanhimpien auktoriteetti heidän viisauteensa jne. Nykyään valtiota kuitenkin johtavat kasvottomat yksilöt, anonyymit byrokraatit ja virkamiehet, joiden auktoriteetti kumpuaa heidän virastaan ja tittelistään. Valtiokoneisto on dehumanisoitu hirviö, joka teoreettisesti “palvelee kansaa”, mutta tosiasiassa seisoo heidän yläpuolellaan herrana ja hallitsijana.
Valtiovalta luokkayhteiskunnissa on välttämättä keskitetty, hierarkkinen ja byrokraattinen. Alkujaan sillä oli uskonnollinen luonne ja sen valta oli kietoutunut papiston valtaan. Sen huipulla istui jumalallinen kuningas, ja tätä kannatteli armeija virkamiehiä: mandariinit, kirjurit, orjapiiskurit jne. Kirjoitustaitoa itsessään pidettiin mystisenä jumalallisena lahjana, jonka tunsivat vain harvat ja valitut. Näin, aivan alusta asti, valtion toiminnot mystifioitiin. Todelliset yhteiskunnalliset suhteet esiintyvät valtiossa vieraantuneessa muodossa.
Näin on edelleen. Isossa-Britanniassa tätä mystifiointia pidetään tietoisesti yllä seremonioin ja pöyhkeileviä traditioita jatkamalla. Yhdysvalloissa valtion mysteeriä kultivoidaan toisin keinoin: siellä vallitsee presidenttiyden kultti. Presidenttiä pidetään valtion ruumiillistumana. Kaikissa muodoissaan valtio pohjimmiltaan edustaa valtion ylivaltaa suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Sen demokraattisimmassakin muodossa on valtiossa kyse yhden luokan diktatuurista – hallitsevan luokan – joka omistaa ja hallitsee tuotantovälineitä.
Kysymys valtiosta on aina ollut marxisteille elintärkeä, ja se on ollut keskeisessä asemassa marxismin perusteksteissä kuten Friedrich Engelsin Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperässä ja Marxin tekstissä Louis Bonaparten 18. Brumaire. Engels toteaa yhteenvetona historiallisesta valtion analyysistään:
“Valtio näin ollen ei missään tapauksessa ole jotain, joka on pakotettu yhteiskuntaan sen ulkopuolelta; aivan, kuten se ei myöskään ole “eettisen idean todellisuutta”, “järjen kuva ja todellisuus”, kuten Hegel väittää. Sen sijaan valtio on yhteiskunnan tuote sen tietyssä kehitysvaiheessa; valtiossa myönnetään, että yhteiskunta on sotkeutunut ratkaisemattomaan solmuun itsensä kanssa, että se on jakautunut sovittamattomiin ristiriitoihin, joita se on mahdoton purkaa. Mutta jotta nämä ristiriidat, nämä luokat, joilla on toisensa poissulkevia taloudellisia intressejä, eivät tuhoaisi itseään ja yhteiskuntaa hedelmättömässä kamppailussa, tuli välttämättömäksi perustaa valta, joka näennäisesti seisoisi yhteiskunnan yläpuolella, joka lievittäisi konfliktia ja pitäisi sen “järjestyksen” puitteissa; ja tämä valta, joka nousee yhteiskunnasta, mutta asettaa itsensä sen yläpuolelle, ja vieraannuttaa itseään enemmän ja enemmän siitä, on valtio.”
-F. Engels, Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä
Engelsin perusteoksen jälkeen teos, joka epäilemättä parhaiten tuo esiin marxilaisen teorian ytimen liittyen valtioon, on Leninin Valtio ja vallankumous, eräs 1900-luvun merkittävimmistä kirjoista. Se kirjoitettiin Helsingissä kesällä 1917, Venäjän vallankumouksen raivotessa, ja se on marxismin avainteos. Siinä Lenin esittää, että valtio, riisuttuna kaikista epäolennaisuuksista, on pohjimmiltaan “organisaatio, joka koostuu aseistetuista ihmisistä”: armeijasta ja poliisista. Valtio on yhden luokan väline toisen sortamiseen.
Reformistit ja valtio
Porvarillinen oikeustieteen teoria pitää valtiota riippumattomana välittäjänä, joka seisoo luokkien ja yksilöiden tai ryhmien etujen yläpuolella. Tämän näkemyksen jakavat kaiken sorttiset reformistit. Mutta tämä näkemys sivuuttaa fundamentaalisen tosiasian: jokainen valtio aseistetuista ihmisistä koostuvine organisaatioineen, poliiseineen, oikeusistuimineen ja muine rekvisiittoineen, palvelee pohjimmiltaan vain yhden luokan etuja yhteiskunnassa: kapitalismin tapauksessa kapitalisteja.
Kunnioitettu ranskalainen kirjailija Anatole France totesi: “Laki, majesteettisessa tasapuolisuudessaan, kieltää rikkaita samalla tavoin kuin köyhiä nukkumasta siltojen alla, kerjäämästä kaduilla ja varastamasta leipää.” Vuosisatoja aiemmin Solon Suuri, Ateenan perustuslain laatija, teki tämän huomion: “Laki on kuin hämähäkin verkko; pienet jäävät siihen kiinni, suuret repivät sen palasiksi.” Nämä sanat kuvastavat porvarillisen tasa-arvon todellisuutta säälimättömän realistisesti. Muodollisen porvarillisen demokratian oloissa, kuten Ruotsissa ja Suomessa, kuka tahansa voi sanoa (enemmän tai vähemmän) mitä haluaa, kunhan pankit ja suuret monopolit lopulta voivat päättää tapahtumien kulusta. Toisin sanoen, porvarillinen demokratia on vain eräs tapa suuryritysten diktatuurin toteuttamiseksi. Tämän väitteen voi helposti todistaa tarkastelemalla sosiaalidemokraattisten yhteiskuntien kehitystä vuosikymmenten kuluessa.
Ruotsissa sosialidemokratialla on edelleen massojen kannatus. Se on ollut vallan kahvassa suurimman osan menneestä vuosisadasta ja toteuttanut merkittäviä uudistuksia. Tämä oli mahdollista, koska ruotsalainen kapitalismi pystyi tekemään myönnytyksiä samalla, kun Ruotsin työväenluokka voimakkaiden instituutioidensa kautta pystyi esittämään ja esitti vaatimuksia näiden uudistusten aikaansaamiseksi. Mutta sosialidemokratia oli tarkka siitä, että aina jätti yhteiskunnan hallinnan pankkiirien ja kapitalistien käsiin. Olosuhteet ovat kuitenkin nyt muuttuneet, ja työväenluokan edessä eivät ole uudistukset, vaan niiden peruminen.
Vuosikymmenten kuluessa, erityisesti vaurauden ja suhteellisen luokkarauhan kausina, muodostuu paksu byrokratian kerrostuma, joka toimii vahvana jarruna työläisten liikkeelle ja on näin ollen on kapitalistisen luokan ensimmäinen puolustuslinja. Näin on varsinkin Ruotsissa. Samalla tavalla kuin valtio nostaa itsensä yhteiskunnan yläpuolelle, samoin reformistinen byrokratia sosialidemokratiassa sekä ammattiliitoissa nostaa itsensä työväenluokan yläpuolelle ja dominoi sitä.
Ruotsalainen sosialidemokratia on tiiviisti linkittynyt porvarivaltioon, jota se vartioi tarkoin. Itse asiassa Ruotsin SDP:n byrokraattinen apparaatti, SSU sekä ammattiliittojen yhteenliittymä LO, on peilikuva porvarivaltiosta. Pintapuolisesti ne ovat “demokraattisia”, mutta tosiasiallisesti demokratian vastakohta. Sosialidemokratia muodostaa repressiivisen koneiston, joka toimii poliisina. Sillä on pitkä historia, jonka aikana se on armotta tukahduttanut kaiken merkittävän toisinajattelun ja vastarinnan vainoten ja erottaen vallankumouksellisia marxilaisia sellaisella innolla ja tehokkuudella, jota KGB kadehtisi.
Tämä fanaattinen into, jolla sosiaalidemokratia vainoaa oppositiovirtauksia ei ole tulosta mistään uskollisuudesta demokratian periaatteita kohtaan. Sen sijaan kyse on kiihkeästä halusta turvata turpean ja hemmotellun byrokraattikastin materiaalisia intressejä. Tämä kasti pitää puolueen ja nuoret rivissä. Tässäkin mielessä sosiaalidemokratia muistuttaa läheisesti porvarivaltiota, jota se niin uskollisesti palvelee.
Vasemmistopuolue perustettiin Ruotsissa vuonna 1917, kun Sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiipi erotettiin liiasta kriittisyydestä puolueen oikeistosuuntausta kohtaan. Nuorisojärjestöä syytettiin siitä, että se muodosti “puolueen puolueessa”, kun se kieltäytyi hyväksymästä sisäisen kritiikin kieltoa. Venäjän vallankumouksen vaikutuksesta uusi puolue siirtyi nopeasti marxilaiseen suuntaan. Vasemmistopuolue on kuitenkin sittemmin menettänyt kokonaan yhteyden vallankumouksellisiin juuriinsa, ja alensi itsensä vuosikymmeniksi Moskovan stalinistien ja Neuvostoliiton uskolliseksi seuraajaksi, joka papukaijana toisti sen kantoja.
Viime aikoina Vasemmisto on yhä enemmän toiminut SDP:n apupuolueena auttaen heitä leikkauspolitiikassa antamalla suojaa vasemmalle päin. Ironisesti nykyään Vasemmistopuolueessa on esitetty uhkauksia vallankumouksellisia marxisteja kohtaan, jotka ovat kritisoineet puoluejohtoa. Toimittuaan vuosikymmeniä porvarillisessa parlamentissa Vasemmistopuolue on omaksunut porvarillisen politiikan reunaehdot. Sillä on nykyisellään enemmän yhteistä sosiaalidemokraattisten poliitikkojen kuin työläisten kanssa, jotka ennen vanhaan muodostivat puolueen selkärangan.
Valtio Ruotsissa
Kun Ison-Britannian hallitseva luokka verhoaa valtansa perinteen, mahtipontisuuden ja seremoniallisuuden paksuun verhoon, joka periytyy keskiaikaisesta barbariasta, ruotsalainen porvaristo on ottanut käyttöön hienostuneemmat ja “modernimmat” menetelmät. Ruotsin valtio näyttäytyy kodikkaampana, humaanimpana ja demokraattisempana. Ei ole sattumaa, että Ruotsin viranomaiset olivat ensimmäisiä maailmassa, jotka lakkauttivat muodollisen kielenkäytön pomojen ja “tavan työläisten” kesken luopuen teitittelystä ja alkaen käyttämään toverillista ilmaisua “du” eli sinuttelua tai vain etunimiä.
Mutta, jos sivuutamme kohteliaisuuden, pomot ovat edelleen pomoja ja työläiset työläisiä myös Ruotsissa. Muodollinen “kohteliaisuus” tarkoituksellisesti peittää alleen luokkaerojen, sorron ja hyväksikäytön todelliset sisällöt. Se on aivan yhtä lailla petos ja illuusio kuin brittivaltion keskiaikainen roska, jolla se piilottelee todellista luonnettaan.
Ruotsissa illuusiot ovat syvällä. Tämä perustuu siellä vallitsevaan materiaaliseen todellisuuteen. Ruotsin kapitalismi on käynyt läpi pitkän kauden, jossa se on nauttinut talouskasvusta. Näin se on ollut asemassa, jossa on voinut sallia tiettyjä myönnytyksiä työväenluokalle, loiventaen näen luokkataistelua ja luoden harhakuvan rauhanomaisesta, demokraattisesta yhteiskunnasta.
Todellisuudessa valtion luonne on väkivaltakoneisto. Tämä pätee samalla tavalla Ruotsin kaltaisessa demokraattisessa valtiossa kuin kaikkialla muuallakin. Ainoa ero on, että Ruotsissa tämä todellisuus on taidokkaasti verhottu porvarillisen demokratian hymyilevän naamion taakse. Mutta tämä illuusio ei kestä myrskyisää ajanjaksoa, joka avautuu nyt kansainvälisesti, ja josta Ruotsi ei voi itseään eristää.
Jos haluaa muodostaa tarkan kuvan Ruotsin valtion todellisesta luonteesta, täytyy kysyä asiasta maahanmuuttajilta, jotka ovat olleet poliisiväkivallan pamppujen vastaanottavalla puolella. On välittömästi selvää, ettei poliisi Ruotsissa ole puolueeton, mitä tulee sen asiointiin maahanmuuttajien kanssa, kuten se ei myöskään kohtele tasapuolisesti fasisteja ja antifasisteja. Tosiasiat puhukoon puolestaan.
Malmössä vuonna 2014 poliisi hyökkäsi brutaalisti rauhalliseen fasismin vastaiseen mielenosoitukseen. Ilman ennakkovaroitusta ratsupoliisit ja panssaroidut autot rynnäköivät pahaa-aavistamattomaan väkijoukkoon. Kymmenen mielenosoittajaa tuomittiin myöhemmin mellakoinnista perustuen mm. siihen, että he olivat heittäneet poliisia muovipulloilla ja tönineet heitä – suhteellisen lieviä rikoksia kun verrataan siihen, että ratsupoliisit rynnäköivät väkijoukkoon. Samalla poliisia koskenut alustava tutkinta lopetettiin. Tämä oli osa mielenosoitusten sarjaa (mm. Jönköpingin ja Tukholman tavoin), joissa pienet fasistiryhmät saivat poliisilta erikoiskohtelua. Vastaavasti toistuviin hyökkäyksiin mm. moskeijoita ja maahanmuuttajien asumuksia kohtaan poliisi ei ole reagoinut mitenkään.
Antifasisteja vastaan suunnataan poliisiväkivaltaa ja ankaria tuomioita väitetystä rettelöinnistä ja varsinaista väkivaltaa kaduilla lietsovat fasistit päästetään huomattavasti vähemmällä. Vasemmistoaktivisti Showan Shattakin murhayritys vuonna 2014 johti yhteen tuomioon “pahoinpitelystä” ja yhden fasistin vain kolmen vuoden vankilatuomioon. Toinen epäilty fasisti vapautettiin kaikista syytteistä. Porvarillisen lainkäytön näkökulmasta ihmisen puukottaminen selkään tulkitaan “itsepuolustukseksi” – jos olet fasisti. Samalla joukoittain antifasisteja on saanut sakkoja ja jopa yli viiden vuoden vankilatuomioita puolustauduttuaan näitä fasistien ja poliisien hyökkäyksiä vastaan.
Tietenkään tässä vaiheessa Ruotsin hallitsevalla luokalla ei ole välitöntä syytä hyödyntää fasistisia joukkioita. Ruotsalaisten pankkiirien ja kapitalistien etuja suojaavat toistaiseksi aivan riittävän hyvin kaksi säällisempää tahoa, nimittäin sosiaalidemokratian ja ammattiliittojen johtajat. Natsit ja fasistit ovat näihin verrattuna mitättömiä voimia, joita hallitseva luokka suurimmaksi osaksi pitää häiriötekijöinä, joita tulee pitää kurissa. Kuitenkin, viime vuosien aikana fasisteille on annettu enemmän liikkumatilaa ja jossain määrin heitä on jopa rohkaistu. Hallitseva luokka tietää tarvitsevansa fasistien palveluksia tulevaisuudessa.
On tarpeen huomauttaa, että väkivalta, jota poliisi suuntaa tänään maahanmuuttajia kohtaan suuntautuu huomenna ruotsalaisia työläisiä ja nuorisoa vastaan. Ruotsin etuoikeutettu asema globaalissa kapitalismissa ei kestä ikuisesti. Kapitalismin kriisin kylmät tuulet tuivertavat lopulta niin, että ne kaatavat mukavan vaurauden viimeisetkin rippeet ja tuovat mukanaan terävöityvän luokkataistelun.
Sitten, kun hallitseva luokka ei enää pysty hallitsemaan työväenluokkaa “normaalein” menetelmin, he eivät epäröi kääntyä väkivallan puoleen. Olisi tuhoisaa helliä tämän suhteen minkäänlaisia illuusioita. Kun kapitalismin globaali kriisi alkaa vaikuttaa selvästi Ruotsissa, naamiot heitetään syrjään paljastaen poliisin repression ja valtion väkivallan. Demokratian harhakuvat piestään työväenluokasta poliisin pampuilla.
“Proletariaatin diktatuuri”
Karl Marx puhui “proletariaatin diktatuurista”, kun kuvaili kapitalismin ja sosialismin välistä siirtymävaihetta. Tämä käsite on johtanut vakavaan väärinkäsitykseen. Nykyään sana “diktatuuri” tuo mieleen asioita, jotka eivät Marxille olleet lainkaan tuttuja. Aikana, jolloin tunnemme yksityiskohtaisesti Hitlerin ja Stalinin pöyristyttävät rikokset, sana “diktatuuri” tuo mieleen painajaismaisia visioita totalitaristisesta hirmuhallinnosta, keskitysleireistä ja salaisesta poliisista. Mutta Marxin aikana tällaiset asiat eivät olleet olemassa edes ihmisten mielikuvituksessa.
Marxille sana “diktatuuri” tuli Rooman tasavallan ajalta, jolloin se merkitsi sodan aikaista poikkeustilaa, kun normaalit säännöt asetettiin väliaikaisesti sivuun. Ajatus totalitaristisesta diktatuurista Stalinin Venäjän malliin, jossa valtio sortaa työväenluokkaa etuoikeutetun byrokraattisen kastin etujen nimissä, olisi kammoksuttanut Marxia. Todellisuudessa Marxin “proletariaatin diktatuuri” on vain ilmaisu, joka tarkoittaa työväenluokan poliittista hallintoa tai työläisdemokratiaa.
Marx perusti ajatuksensa proletariaatin diktatuurista Pariisin kommuuniin vuodelta 1871. Kommuuni oli kunniakas luku maailman työväenluokan historiassa. Ensimmäistä kertaa massat työläisten johdolla syöksi vallasta vanhan vallan ja ainakin aloitti yhteiskunnan muuttamisen toiseksi. Ilman selkeästi määriteltyä toimintasuunnitelmaa, johtoa tai organisaatiota massat osoittivat valtavaa rohkeutta, aloitekykyä ja luovuutta. Lopulta riittävän päättäväisen ja kauaskatseisen johdon sekä kirkkaan ohjelman puute johti kammottavaan tappioon.
Marx ja Engels laativat Pariisin kommuunin kattavan tilinpäätöksen, jossa he osoittivat sen onnistumiset, mutta myös virheet ja väärät arviot. Lähes kaikki jälkimmäiset voidaan palauttaa johdon puutteisiin. Kommuunin johto oli sekalainen sakki, joka koostui vähemmistöstä marxisteja aina reformisti- ja anarkistielementteihin saakka. Eräs syy, miksi kommuuni epäonnistui oli, ettei se käynnistänyt vallankumouksellista hyökkäystä taantumuksellista hallitusta vastaan, joka istui läheisessä Versailles’ssa. Tämä antoi mahdollisuuden vastavallankumouksen voimille mobilisoitua ja hyökätä Pariisiin. Yli 30 000 ihmistä teurastettiin vastavallankumouksen toimesta. Kommuuni kirjaimellisesti haudattiin ruumiskasojen alle.
Marxismi ja anarkismi
Nykyaikainen valtio on byrokraattinen hirvitys, joka imee valtavan määrä sitä vaurautta, jonka työväenluokka tuottaa. Marxistit ovat samaa mieltä anarkistien kanssa siitä, että valtio on kammottava sorron väline, joka täytyy tuhota. Kysymys kuuluu: miten? Kenen toimesta? Ja mikä korvaa sen? Tämä on mille tahansa vallankumoukselle äärimmäisen tärkeä kysymys.
Anarkistit ykskantaan torjuvat valtion yleisesti ja periaatteesta. Tämä positio vaikuttaa ensi katsomalta hyvinkin vallankumoukselliselta. Käytännössä se on kuitenkin täysin päinvastaista. Todistaaksemme tämän meidän täytyy siirtyä anarkismin teoriasta sen käytäntöön. Vuonna 1936 anarkistiset työläiset – urhein ja vallankumouksellisin osa espanjalaisista työläisistä – nousivat vastarintaan Barcelonassa ja murskasivat fasistit, jotka olivat valmistautumassa liittymään Francon vastavallankumoukselliseen kapinaan.
Vain lyhyessä ajassa työläiset hallitsivat kaupunkia. Tehtaat olivat työläisten hallussa ja ainoa valta Barcelonassa olivat anarkistisen CMT:n ja vasemmistolaisen POUMin aseelliset miliisit. Vanha valtiovalta oli murskana ja Generalitat, porvarillis-nationalistinen hallitus, roikkui ilmassa. Valta kuului käytännössä työväenluokalle.
Generalitatin presidentti Companys tunnusti tämän tosiasian. Hän kutsui anarkistijohtajat virkahuoneeseensa ja totesi heille: “No, arvon herrat, näyttäisi, että valta on teillä. Teidän tulisi siis muodostaa hallitus.” Anarkistijohtajat torjuivat ehdotuksen pöyristyneinä sillä perusteella, että he vastustivat kaikkia hallituksia. Tämä oli tuhoisa virhe, joka koitui vallankumouksen kohtaloksi.
Todellisuudessa anarkistit olisivat vallan helposti kyenneet muodostamaan Kataloniaan työväen hallinnon. Kaikki mitä olisi tarvittu, oli kutsua tehdaskomiteoiden ja työläisten miliisien delegaatit kongressiin, joka olisi sitten muodostanut itsestään vallankumouksellisen työläisten hallituksen, joka olisi vedonnut työläisiin ja maanviljelijöihin kaikkialla Espanjassa, jotta nämä seuraisivat heidän esimerkkiään.
Jos anarkistit eivät pitäneet sanoista hallitus tai valtio, he olisivat voineet kutsua tätä muodostelmaa kommuuniksi tai miksi tahansa olisivat halunneet. Mutta ainoa tapa vallankumouksen onnistumisen takaamiseksi on antaa konkreettinen muoto työväenluokan de facto vallalle. Ja tätä anarkistit Espanjassa eivät suostuneet tekemään. Lopputulos oli katastrofaalinen. Muutamassa kuukaudessa, stalinistien avulla, porvaristo muodosti vanhan valtion uudelleen ja keskeytti vallankumouksen. Toukokuussa 1937 stalinistit järjestivät provokaation, jonka avulla he murskasivat Barcelonan proletariaatin.
Mikä oli anarkistijohtajien rooli kaikessa tässä? Kieltäydyttyään muodostamasta työläisten hallitusta Kataloniaan he päätyivät liittymään tasavallan porvarilliseen hallitukseen, joka parhaillaan tuolloin likvidoi Espanjan vallankumouksen saavutuksia ja valmisteli Francon voittoa. Anarkistiministerit (kyllä, siellä oli anarkistiministereitä!) aktiivisesti osallistuivat Barcelonan vallankumouksen tukahduttamiseen. Federica Monseny henkilökohtaisesti kävi barrikadeilla suostutellakseen työläiset antautumaan. He laskivat aseensa ja stalinistit käynnistivät välittömästi verenhimoisen hyökkäyksen anarkisteja ja POUMia vastaan. Tämä oli Espanjan vallankumouksen lopun alku.
Kyseessä ei ole yksittäistapaus. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Ranskan ammattiliittoja hallitsivat anarkosyndikalistit. He kannattivat yleislakkoa sotaa vastaan. Mutta heti, kun sota alkoi vuonna 1914, anarkosyndikalistien johtajat unohtivat periaatteensa ja liittyivät patrioottiseen koalitioon porvariston kanssa, niin sanottuun “Pyhän yhtenäisyyden” hallitukseen (Union Sacrée).
Kaikki tämä todistaa oikeaksi Trotskin kirjoittamat sanat, joissa hän kuvaili anarkistien teorioita valtiosta sateenvarjoksi, jossa oli reikiä – hyödytön täsmälleen silloin, kun sataa. Puheesta anarkismista Venäjän sisällissodan aikaa Trotski tiivisti hyvin marxistien position suhteessa valtioon:
“Porvaristo sanoo: älä koske valtiovaltaan; se on oppineiden luokkien pyhä, perinnöllinen etuoikeus. Mutta anarkistit sanovat: älä koske siihen; se on pirullinen keksintö, saatanallinen kone, älä ole missään tekemisissä sen kanssa. Porvaristo sanoo, älä koske siihen, se on pyhä. Anarkistit sanovat: älä koske siihen, koska se on syntiä. Kummatkin sanovat: älä koske siihen. Mutta me sanomme: älä pelkästään koske siihen, vaan ota se käsiisi, aseta se töihin omien etujesi ajamiseksi, yksityisomistuksen lakkauttamiseksi ja työväenluokan emansipaation edistämiseksi.”
-Leon Trotski, How the Revolution Armed, Vol. 1, 1918
Yleistäen Pariisin kommuunin kokemuksista, Marx selitti, ettei työväenluokka voi pelkästään perustaa itseään olemassa olevaan valtiovaltaan, vaan sen täytyy suistaa se vallasta ja tuhota se. Tämä perustava positio hahmoteltiin Valtio ja vallankumous -teoksessa, jossa Lenin kirjoittaa: “Marxin ajatus on, että työväenluokan täytyy hajottaa, murskata ‘valmiiksi rakennettu valtiokoneisto’, ei vain tyytyä ottamaan se haltuunsa.”
Anarkistien sekavia ajatuksia vastaan Marx argumentoi, että työläiset tarvitsevat valtiota nujertaakseen sortavien luokkien vastarinnan. Mutta tämän Marxin ajatuksen ovat sekä porvaristo että anarkistit vääristäneet. Työväenluokan täytyy tuhota olemassa oleva (porvari)valtio. Tässä kysymyksessä olemme samaa mieltä anarkistien kanssa. Mutta entäpä seuraavaksi? Jotta voimme saattaa käyntiin sosialistisen yhteiskunnan uudelleen rakentamisen vaaditaan uusi valta. Kutsutaan sitä sitten valtioksi tai kommuuniksi on yhdentekevää. Työväenluokan täytyy järjestäytyä ja siten muodostaa itsestään yhteiskunnan johtava voima.
Työväenluokka tarvitsee oman valtionsa, mutta tämä valtio on toisenlainen kuin mikään valtio maailmanhistoriassa. Se on valtio, joka edustaa yhteiskunnan murskaavaa enemmistöä, eikä se tarvitse valtavaa pysyvää armeijaa tai poliisivoimia. Itse asiassa se ei varsinaisesti ole valtio ollenkaan, vaan kvasivaltio, kuin Pariisin kommuuni. Kaukana byrokraattisesta totalitaristisesta hirvityksestä, se on demokraattisempi kuin demokraattisin porvarillinen tasavalta – aivan varmasti demokraattisempi kuin Ruotsi on tänä päivänä.
Trotski kommentoi Leninin Valtio ja vallankumous -teosta kirjassaan Petetty vallankumous näillä sanoin:
“Tämä sama väkevä näkemys valtiosta proletariaatin diktatuurissa sai edistyneimmän ilmaisunsa puolitoista vuotta vallanoton jälkeen bolshevikkipuolueen ohjelmassa, mukaan lukien sen armeijaa koskeva osa. Vahva valtio, mutta ilman mandariineja; sotilasvoima, mutta ilman samuraita! Armeijan ja valtion byrokratian taustalla eivät ole puolustukselliset tehtävät, vaan yhteiskunnan luokkarakenne, joka on viety puolustuksen organisointiin. Armeija on vain sosiaalisten suhteiden kopio. Taistelu ulkomailta tulevaa uhkaa vastaa edellyttää toki, työläisvaltiossa siinä missä muissakin, erityisen sotilasteknisen organisaation, mutta ei missään tapauksessa etuoikeutettua upseerikastia. Puolueohjelma vaatii pysyvän armeijan korvaamista aseistetulla kansalla.
Proletariaatin diktatuuri lakkaa heti aluksi olemasta ‘valtio’ sanan vanhassa merkityksessä – erityinen koneisto, joka on olemassa suurimman osan ihmisistä alistamista varten. Materiaalinen valta yhdistettynä aseisiin siirtyy välittömästi työläisten organisaatioille kuten neuvostoille. Valtio byrokraattisena apparaattina alkaa kuihtua pois proletariaatin diktatuurin ensimmäisenä päivänä.”
Valtio vuonna 1917
Bolshevikkien vuonna 1917 perustama työläisvaltio ei ollut byrokraattinen saati totalitaristinen. Päinvastoin, ennen kuin stalinistinen byrokratia riisti sen hallinnan massoilta, se oli demokraattisin valtio, joka on koskaan ollut olemassa. Neuvostovallan perusperiaatteet eivät olleet Marxin tai Leninin keksimiä. Ne perustuivat Pariisin kommuunin konkreettisiin kokemuksiin sekä neuvostoihin, jotka nousivat orgaanisesti Venäjän vallankumouksissa vuosina 1905 ja 1917.
Työläisten neuvostot ja sotilaiden eduskunnat olivat vaaleilla valittuja elimiä, jotka koostuivat tavallisista työläisistä, maanviljelijöistä ja sotilaista, ei suinkaan ammattipoliitikoista ja -byrokraateista. Ei ollut vierasta valtaa, joka seisoi yhteiskunnan yläpuolella, vaan valta, joka perustui ihmisten suoraan aloitteellisuuden alhaalta päin. Sen lait eivät olleet lakeja, joita kapitalistiset valtiovallat säätävät. Se oli täysin omanlaisensa valta, erilainen kuin yleensä vallitsee parlamentaaris-porvarillisissa tasavalloissa, jotka edelleen vallitsevat kehittyneissä maissa Euroopassa ja Amerikassa. Jossain muodossa neuvostoja, työläiskomiteoita tai neuvostojen alkioita on noussut spontaanisti lähes kaikissa vallankumouksissa Venäjän vallankumouksen jälkeen.
Engels selitti jo kauan sitten, että missä tahansa yhteiskunnassa, jossa taide, tiede ja hallinto ovat vähemmistön monopolisoimia, tämä vähemmistö käyttää ja väärinkäyttää omaa asemaansa etujaan ajaakseen. Lenin näki kirkkaasti byrokraattisen rappeutumisen vaaran Venäjän vallankumouksessa yleisen takaperoisuuden vallitessa.
Aidolla työläisvaltiolla ei ole mitään tekemistä sen byrokraattisen kammotuksen kanssa, joka on olemassa tänään, puhumattakaan siitä, joka hallitsi stalinistista Venäjää. Lenin oli byrokratian vannoutunut vihollinen. Hän korosti aina, että proletariaatti tarvitsee vain valtion, joka “on perustettu sillä tavoin, että se alkaa välittömästi perustamisensa jälkeen kuihtua eikä voi muuta kuin lopulta kuolla pois”. Työläisdemokratian perusehdot lueteltiin Leninin teoksessa Valtio ja vallankumous seuraavasti:
- Vapaat ja demokraattiset vaalit, kaikkien viranhaltijoiden mandaatti mahdollista peruuttaa välittömästi.
- Yksikään viranhaltija ei saa enempää palkkaa kuin työläinen, jolla on erikoistaitoja.
- Ei pysyvää armeijaa eikä poliisivoimia, vaan aseistettu kansa.
- Asteittain kaikki hallinnolliset tehtävät siirretään kaikkien tehtäväksi vuorollaan. “Joka kokin täytyy voida olla pääministeri – kun kaikki ovat ‘byrokraatteja’ vuorollaan, kukaan ei voi olla byrokraatti.”
Nämä olivat Leninin asettamat ehdot, eivät täysimittaiselle sosialismille tai kommunismille, vaan työläisvaltion aivan ensimmäiselle vaiheelle – vaiheelle, jossa siirrytään kapitalismista sosialismiin. Tämä työläisdemokratian ohjelma on suunnattu suoraan byrokratian uhkaa vastaan. Tämä taas muodosti vuoden 1919 puolueohjelman pohjan.
Siirtymä sosialismiin – yhteiskunnan korkeampi muoto, joka perustuu aitoon demokratiaan ja runsauteen kaikkia varten – saadaan aikaan vain siten, että työväenluokka osallistuu aktiivisesti ja tietoisesti yhteiskunnan, teollisuuden ja valtion johtamiseen. Tämä ei ole jotain, jonka ystävälliset kapitalistit ja byrokratian mandariinit hyvää hyvyyttään ojentavat alas työläisille. Marxin, Engelsin, Leninin ja Trotskin koko ajattelu perustui tähän faktaan. Kuka tahansa näkee, että tämä ohjelma on totaalisen demokraattinen ja byrokraattisen diktatuurin täysi vastakohta. Marxistien mielestä sosialismi on demokraattista tai se ei ole mitään.
Kommunismi vai stalinismi?
Porvaristo ja sen saappaannuolijat haluavat hämmentää työläisiä ja nuoria pyrkimällä vetämään yhtäläisyysmerkin kommunismin idean ja stalinistisen Venäjän kaamean byrokraattisen ja totalitaristisen hallinnon välille. “Haluatko kommunismia? Täältä pesee! Tämä on kommunismia! Berliinin muuri on kommunismia! Unkari 1956 on kommunismia! Neuvostogulag on kommunismia!” Eivät ainoastaan porvaristo ja reformistit, vaan myös anarkistit toistelevat näitä “argumentteja”. Tämä on aivotonta mustamaalausta.
Bolshevikkivallankumouksen perustama työläisvaltio oli täysi vastakohta Stalinin luomalle byrokraattiselle ja totalitaristiselle monoliitille. Leninin ja Trotskin johdolla neuvostovaltio rakennettiin vetämään työläiset mukaan hallinnoimaan sitä ja pitämään sen tilejä, takaamaan virkamiehistön “erityistehtävien” herkeämättömän alasajon, kuten myös valtion vallan kuihduttamisen. Palkoille, valtaoikeuksille ja viranhaltijoiden etuoikeuksille asetettiin tiukat rajoitteet, jotta ei muodostuisi etuoikeutettua kastia. Kuten Lenin selitti:
“Tämäntyyppiset peruspiirteet ovat: (1) vallan lähde ei ole laki, joka on tätä ennen käsitelty ja säädetty eduskunnassa, vaan valta virtaa kansan suorasta aloitteesta alhaalta päin, heidän paikallistasollaan – suora “vallanotto”, kuten nykyään sanotaan; (2) poliisin ja armeijan korvaaminen, sillä ne ovat instituutioita ilman yhteyttä kansaan ja sitä vastaan asetettuja, aseistamalla kansa suoraan; järjestystä valtiossa tällaisen vallan alla pitävät yllä aseistetut työläiset ja maanviljelijät itse, aseistettu kansa itse; (3) virkakoneisto, byrokratia samalla tavoin joko korvataan ihmisten suoralla hallinnolla tai ainakin ne asetetaan erityisen kontrollin alaisiksi. Viranhaltijat paitsi tehdään vaaleilla valituiksi, heidät asetetaan myös tarpeen vaatiessaan välittömästi viralta pantaviksi, mikäli kansa sitä vaatii; heidät alennetaan vain yksinkertaisesti edusmiehiksi; erityisestä ryhmästä, joilla on ‘työpaikat’ korkeilla, porvarillisilla palkoilla, heidät muunnetaan työläisiksi ‘erityispalveluksessa’, jossa palkka ei ylitä normaalia korvausta, jonka pätevä työläinen työstään ansaitsee.
Tämä, ja vain tämä, muodostaa Pariisin kommuunin perusluonteen erityisenä valtion tyyppinä.”
-Lenin, The Dual Power, Collected Works, vol 24
Alkuvaiheen neuvostotasavalta ei itse asiassa ollut valtio lainkaan siinä merkityksessä, jossa sanan ymmärrämme, vaan se oli vain työläisten vallankumouksellisen vallan organisoitu ilmaus. Käyttääksemme Marxin puheenpartta, se oli “kvasivaltio”, valtio niin muodostettuna, että se ennen pitkää kuihtuu pois ja liukenee yhteiskuntaan, taipuen yhteiskunnan kollektiiviseen hallintoon kaikkien hyödyksi, ilman voimankäyttöä ja pakkoa. Tämä, ja vain tämä, on aito marxistinen työläisvaltion määritelmä.
Valitettavasti lokakuun vallankumouksen 1917 perustama neuvostotyöläisten demokratia ei säilynyt elossa. 1930-luvun alkuvuosiin mennessä yllä mainitut piirteet oli lakkautettu. Stalinin alla työläisvaltio kävi läpi byrokraattisen rappeutumisen, joka päätyi vastenmielisen totalitaristisen hallinnon perustamiseen ja Leninin puolueen fyysiseen tuhoamiseen. Stalinistisessa vastavallankumouksessa Venäjällä ratkaiseva tekijä oli vallankumouksen eristyminen takaperoiselle Venäjälle. Trotski selvitti kirjassaan Petetty vallankumous, miten tämä poliittinen vastavallankumous tapahtui.
Pöyristyttävissä takaperoisuuden, köyhyyden ja lukutaidottomuuden oloissa Venäjän työväenluokka ei kyennyt pitämään kiinni vallasta, jonka oli saavuttanut. Vallankumous kärsi byrokraattisen degeneraation, joka johti stalinismin nousuun. Vastoin kuin porvarilliset historioitsijat valehtelevat, stalinismi ei ollut bolshevismin tuote vaan sen katkerin vihollinen. Stalin on karkeasti samassa suhteessa Marxiin ja Leniniin kuin Napoleon on jakobiineihin tai paavi ensimmäisiin kristittyihin.
Taistele sosialismin puolesta!
Tällä hetkellä, kun porvaristo on koko maapallon mittakaavassa käynnistänyt raakalaismaisen hyökkäyksen elintasoa, palkkoja, eläkkeitä, työpaikkoja ja työläisten oloja vastaan, on tärkeä ymmärtää, että vaikka työväenluokka onnistuisikin saamaan kapitalisteilta myönnytyksiä, nämä ovat väistämättä ainoastaan väliaikaisia. Mitä pomot tänään antavat oikealla kädellä, ottavat he pois vasemmalla huomenna. Tietyssä vaiheessa tämä merkitsee luokkataistelun valtavaa kiihtymistä.
On sanomattakin selvää, että meidän täytyy käyttää joka ikistä demokraattista keinoa käytössämme puolustaaksemme oikeuksiamme ja valmistautuaksemme sosialistiseen yhteiskunnan uudelleenjärjestämiseen, mukaan lukien osallistuminen paikallisiin, alueellisiin ja kansallisiin vaaleihin. Vastoin kuin anarkistit, me ymmärrämme, että ilman päivittäistä taistelua edistyksen puolesta kapitalismissa, ilman taistelua kaikenlaisten osittaisten vaatimusten ja uudistusten puolesta, olisi sosialistinen vallankumous täysin mahdoton kuvitella. Vain tällä tavoin massat voivat organisoitua ja oppia tarvittavat läksyt kamppailun myötä – tämä on ainoa tapa, jolla voidaan takoa aseet yhteiskunnan fundamentaalista muuttamista varten.
Samalla kun vastustamme kaikin voimin kapitalistien joka ikistä yritystä siirtää kriisin taakka työläisten ja heidän perheidensä harteille, meidän täytyy myös taistella todellisen työläisten hallinnon puolesta, joka vie läpi ohjelman sisältäen pankkien ja maanomistuksen kansallistamisen ja suurten monopolien tuomisen demokraattiseen työläisten kontrolliin ja johdettaviksi. Tämä on ainoa tapa, jolla voimme puolustaa elintasoamme ja kovilla uhrauksilla saavutettuja oikeuksiamme.
Ennen kaikkea on tarpeen kertoa työväenluokalle totuus. Työväki on väsynyt valheisiin ja petoksiin. Totuus on, että ainoa tapa nykyisen kriisin ratkaisemiseksi on yhteiskunnan radikaali muuttaminen, joka päättää suurten pankkien ja monopolien valtakauden. Kaikki muut yritykset ratkaista tilanne on tuomittu päättymään katastrofiin. Olisi äärimmäisen naiivia kuvitella, että hallitseva luokka vain seisoisi kädet taskuissa, mikäli yhteiskunnan muuttamiseen vakavasti tähtäävä työväenluokan hallitus nousisi valtaan. Tällainen hallitus kohtaisi välittömästi ankaraa vastarintaa pankkiirien ja kapitalistien suunnalta.
Porvaristo ja sen puolustajat syyttävät marxisteja kerta toisensa jälkeen väkivallan lietsomisesta. Tämä on sanoinkuvaamattoman ironista, ottaen huomioon sen valtavan kasan aseita, joka porvaristolla on käytössään, raskaasti aseistettujen joukkojen armeijat, poliisit, vankilat ja niin edespäin ja niin poispäin. Koko maailmanhistoria osoittaa, ettei mikään hallitseva luokka yksinkertaisesti luovu vallastaan ja etuoikeuksistaan ilman taistelua – ja tämä yleensä merkitsee taistelua ilman pidäkkeitä. Jokainen vallankumouksellinen liike joutuu vastakkain tämän valtiollisen repression koneiston kanssa.
Se emme ole me, jotka kannattavat väkivaltaa. Me olemme valmiita käyttämään kaikkia mahdollisia kanavia, joita porvarillinen demokratia meille tarjoaa. Mutta meidän ei pidä huijata itseämme. Demokratian ohuen pintasilauksen alla on pankkien ja suurten korporaatioiden diktatuuri. Ihmisille vakuutetaan, että he voivat demokraattisesti päättää valtion suunnan vaaleissa, kun todellisuudessa kaikki päätökset, joilla on merkitystä, tehdään yritysten johtokuntien kokoushuoneissa. Pienenpienen vähemmistön pankkiireja ja kapitalisteja intressit ovat painavampia kuin miljoonien tavallisten kansalaisten.
Hallitseva luokka ei sinänsä ole väkivaltaa vastaan. Itse asiassa sen hallinto perustuu monen laatuiseen väkivaltaan. Ainoa väkivalta, jota hallitseva luokka kammoksuu, on se, kun köyhät, sorretut ja hyväksikäytetyt massat yrittävät puolustautua porvarivaltion järjestäytynyttä väkivaltaa vastaan. Eli siis mitä tahansa väkivalta, joka on suunnattu hallitsevan luokan luokkavaltaa ja omaisuutta vastaan. Tämä suurten yritysten diktatuuri on normaalioloissa piilossa hymyilevän naamion takana. Mutta kriittisinä hetkinä historiassa “demokratian” hyväntahtoinen naamio lipsahtaa sivuun, ja pääoman diktatuurin ruma naama paljastuu.
Kysymys kuuluukin, onko meillä, kansalla, oikeus puolustautua tältä diktatuurilta ja pyrkiä syöksemään se vallasta. Yhdysvaltain perustajat aivan varmasti ajattelivat niin. He pitivät elintärkeänä ihmisten oikeutta aseelliseen kapinaan tyranniksi osoittautunutta hallintoa vastaan. New Hampshiren perustuslaki vuodelta 1784 kertoo meille, että “se, ettei vastustaisi oikeudetonta valtaa ja sortoa on absurdia, orjamaista ja ihmiskunnan edulle ja onnelle tuhoisaa”. Tämä ei ole lainkaan huono neuvo.
Tarkoittaako vallankumous aina väkivaltaa? Tämä riippuu monista olosuhteista. Hallitsevalla luokalla on aina väkivallan monopoli, joka saa korkeimman ilmaisunsa itse valtiossa. Mutta yhteiskunnassa on voima, joka on mahtavampi kuin mahtavinkaan valtio tai armeija: työväenluokan voima, kun se on organisoitunut ja mobilisoitunut muuttamaan yhteiskuntaa. Yksikään pyörä ei pyöri, puhelin ei soi, valo ei valaise ilman työväenluokan lupaa! Kun tämä valtaisa potentiaalinen voima mobilisoidaan, mikään valta maan päällä ei kykene pysäyttämään sitä.
Ruotsin työväenliike edustaa valtavaa voimanpesäkettä, jolla on potentiaali muuttaa yhteiskunta juuriaan myöten. Vahvat ammattiliittojen organisaatiot, jotka tällä hetkellä ovat olemassa, riittäisivät varsin hyvin kapitalismin kumoamiseen, jos ne miljoonat työläiset, joita liitot edustavat, mobilisoitaisiin tätä varten. Ammattiliittojen johtajat ja reformistiset puolueet pitävät käsissään valtaa, joka voisi saada aikaan yhteiskunnan rauhanomaisen muutoksen perusteitaan myöten. Mutta jos ammattiliittojen ja reformistipuolueiden johtajat eivät ole valmiita käyttämään tätä valtaa, voi seurauksena olla traditioita, joista seuraa väkivaltaisia lopputuloksia myöhemmin. Tämä olisi täysin reformistijohtajien syytä.
Ilman reformistijohtajien tukea ei olisi mahdollista pitää yllä kapitalistista järjestelmää hetkeäkään pidempään. Ongelma on, että näillä johtajilla ei ole aikomustakaan johtaa todellista taistelua kapitalismia vastaan. Päin vastoin, he pelkäävät tällaista taistelua kuten paholainen pelkää pyhää vettä. Tämän vuoksi Trotski totesi, että lopulta ihmiskunnan kriisi tiivistyy proletariaatin johdon kriisiksi. Ruotsin työläisten kiireellisin tehtävä ei ole valtion purkaminen, vaan heidän omien järjestöjensä kontrollin palauttaminen itselleen.
Vallankumoukselliset traditiot
Ruotsalaisella työväenluokalla on menneisyydessä ollut hyvin militantteja ja vallankumouskellisia traditioita. Työläisten järjestöt syntyivät intensiivisen luokkataistelun ja lakkojen aallon seurauksena. Bolshevikkien vallankumous vuonna 1917 herätti ruotsalaisten työläisten sympatiat, minkä seurauksena järjestettiin joukoittain mielenosoituksia, myös armeijassa.
Vuosia sitten tapasin Anton Nilsonin, hyvin tunnetun ruotsalaisen vallankumouksellisen. Nuoruudessaan hänet oli tuomittu kuolemaan, koska hän oli asettanut pommin laivaan, jossa oli rikkureita. Tuomio muunnettiin myöhemmin elinkautiseksi, ja lopulta hänet vapautettiin, kun ensin muodostui massaliike tätä varten, ja sitten 10 000 työläistä osoitti mieltään vankilan edessä 1.5.1917. Tämä mielenosoitus ei vielä saavuttanut päämääräänsä, mutta lokakuussa 1917 Anton Nilson ja kaksi muuta armahdettiin liberaalien ja sosiaalidemokraattien koalitiohallituksen toimesta.
Välittömästi vapauduttuaan Anton Nilson matkusti Venäjälle, missä liittyi bolshevikkeihin. Hän taistelu pilottina sisällissodassa. Nilson auttoi organisoimaan Moskovan ilmapuolustuksen ja otti myöhemmin ilmavoimien komennon Baltian rintamalla. Palveluksestaan tovereidensa eteen nämä valitsivat hänet vastaanottamaan palkinnon Leon Trotskilta.
Kun tapasin hänet, oli hän jo yli 90-vuotias vanha mies. Vallankumouksen liekki paloi kuitenkin vielä kirkkaana hänen sielussaan. Hänen mielensä oli yhtä terävä kuin nuorempana, silmänsä kirkkaat, äänensä vahva ja hänen uskonsa sosialistiseen vallankumoukseen yhtä vahva kuin nuoruutensa päivinä. Kun hän saapui Lontooseen, Anton Nilson vaati päästä vierailemaan Highgaten hautausmaalla, Karl Marxin haudalla. Seisten haudalla hän lausui puheen, joka alkoi: “No, Karl Marx, tässä vihdoin olen.” En muista loppua, paitsi että se oli koskettava ja inspiroiva vallankumouksellisten vakaumusten vahvistus. Hän kuoli pian tämän jälkeen.
1920-luvun ensimmäisen puoliskon myrskyisä lakkoaalto tempaisi mukaansa keskimäärin 90 000 työläistä ja merkitsi neljää miljoonaa menetettyä työpäivää vuosittain. Katkerat riidat jatkuivat 1930-luvun alkuun asti, kun lakkoilevien määrä laski, mutta yhtä paljon työpäiviä menetettiin. Toukokuussa 1931 yleislakon yhteydessä Ådalenissa Ruotsin armeija avasi tulen raskaalla konekiväärillä kohti rauhanomaisia mielenosoittajia. Neljä mielenosoittajaa ja sivustaseuraaja kuolivat luoteihin ja viisi mielenosoittajaa haavoittui.
Ampumiset saivat aikaan valtavan protestiliikkeen. Kunnanjohtaja joutui oikeuden eteen, mutta vapautettiin syytteistä. Vastuussa olleet upseerit, kapteenit Mesterton ja Beckman tuomittiin ensin sotaoikeudessa, mutta vapautettiin tuomiosta valitettuaan – korkein oikeus myöhemmin vahvisti vapautukset. Konekivääreitä käyttäneet sotilaat joutuivat myös oikeuden eteen. Yksi heistä vapautettiin, mutta toinen tuomittiin “kolmen päivän kotiarestiin ilman palkkaa”.
Tämä murhaajille osoitettu armollisuus vertautuu ankariin tuomioihin, joita jaettiin mielenosoittajille: Axel Nordström, jota pidettiin johtajana, tuomittiin kahden ja puolen vuoden vankeuteen raskasta työtä tekemään. Haavoittuneille mielenosoittajille ei myönnetty korvauksia, kuten ei myöskään viiden kuolleen työläisen perheille. Tässä näemme ruotsalaisen valtion todelliset kasvot kaikessa irvokkuudessaan. Ruotsin työväenluokan ei tulisi koskaan unohtaa tätä.
Pitkän luokkarauhan kauden jälkeen työtaistelut kiihtyivät jälleen 1970-luvulla kulminoituen yleislakkoon (ns. Storkonflikten) vuonna 1980, kun laajaan työsulkuun vastattiin lakoilla, joihin osallistui yli 800 000 työläistä ja 4,2 miljoonaa työpäivää menetettiin.
Valitettavasti nämä traditiot ovat lojuneet käyttämättöminä vuosia. Ne kuitenkin nousevat ennen pitkää rajusti muuttuneissa olosuhteissa. Vanhan konsensuspolitiikan ylläpitämisen edellytykset työväenluokan ja pääoman välillä ovat kauan aikaa sitten kadonneet. Yhä kasvava määrä aktivisteja näkee kyllä tarpeen johdonmukaiselle vallankumoukselliselle ohjelmalle. Tämä voi tarjota vain marxismi.
Ruotsalaisten marxistien ensisijainen tehtävä on vallankumouksellisen tendenssin rakentaminen, jolla on vahva perusta työväenluokassa ja nuorisossa. On mahdoton rakentaa vallankumouksellista liikettä ilman vallankumouksellista teoriaa. Vallankumouksellinen puolue on työväenluokan muisti. Meidän velvollisuutemme on muistuttaa työläisiä ja nuorisoa Ruotsissa menneisyyden suurista traditioista ja tuoda heidän saatavilleen Marxin, Engelsin, Leninin ja Trotskin teokset. Eräs tärkeimmistä näiden joukossa on Valtio ja vallankumous, joka on tänään yhtä relevantti kuin silloin, kun se kirjoitettiin Helsingissä vuosisata sitten.
Lontoossa 7.7.2017