Vuonna 2008 alkanut kriisi paljasti kapitalismin luonteen. Se käynnisti prosessin, jossa miljoonat nuoret ja työläiset alkoivat haastaa, ei vain niin kutsuttua ’uusliberalismia’, vaan itse kapitalismia. Silti tämä kapitalismin kriisi on syössyt vasemmiston kriisin sen sijaan, että olisi odotetusti nostanut sen valtaan. Pintapuolisesti kyse on ristiriidasta. Jos kuitenkin katsomme pintaa syvemmälle, näemme, että tilanne johtuu reformistisen politiikan rajoitteista suhteessa aikoihin, joita elämme.
Mitä reformismi on? Ennen kaikkea reformismia määrittelee se, että se vastustaa perustavanlaatuista kapitalismin hylkäämistä. Sen sijaan reformismi yrittää vakuuttaa meitä erilaisten uudistusten tarpeellisuudesta vallitsevaan järjestelmään. Näin vallankumous tulisi tarpeettomaksi.
Marxisteina emme vastusta uudistuksia, mutta näillä uudistuksilla pelkästään ei ole mahdollista toteuttaa välttämätöntä vallan siirtymistä kapitalistiluokalta työväenluokalle. Talous jää edelleen kapitalistien käsiin ja samalla he pyrkivät sabotoimaan kaikkia uudistuksia, erityisesti sellaisina aikoina, joita juuri elämme, koska he eivät hyväksy leikkauksia omiin voittomarginaaleihinsa.
Maailmanmarkkinat saati kapitalistinen talous eivät suostu lakien ja säännösten alaisuuteen. Reformistien ohjelmat lupaavat siis paljon mukavia asioita, mutta niitä ei kapitalismin oloissa voida toteuttaa. Tämä on olennainen jakolinja marxismin ja erilaisten reformististen suuntausten välillä.
Halveksunta teoriaa kohtaan
120 vuotta sitten Rosa Luxemburg väittelyissään revisionisti Eduard Bernsteinin kanssa kiinnitti huomiota siihen, että Bernsteinia ja hänen hengenheimolaisiaan Saksan sosialidemokraattien piirissä yhdisti yksi asia, heidän halveksuntansa teoriaa kohtaan:
”Mikä näyttäisi luonnehtivan tätä suuntausta ennen kaikkea? Tietynlainen vihamielisyys ’teoriaa’ kohtaan. Tämä on täysin luonnollista, sillä meidän ’teoriamme’, eli tieteellisen sosialismin periaatteet, asettavat selkeästi vedetyt rajat käytännön toiminnalle… On täysin luonnollista, että ihmiset, jotka juoksevat aina välittömien ’käytännön’ tulosten perässä haluavat vapauttaa itsensä moisista rajoitteista ja tehdä oman toimintansa riippumattomaksi meidän ’teoriastamme’.” (Reformi vai vallankumous?)
Saksan tapauksessa tuolloin ’käytännöllisesti’ ajattelevat sosialidemokraattiset kansanedustajat halusivat äänestää liberaalien budjettien puolesta. Marxilainen teoria oli kuitenkin este tälle. Kyseinen teoria, jota ei suinkaan ole vedetty mistään hatusta, on johdettu työväenluokan historiaa tutkimalla. Marxistit ovat vetäneet tiettyjä johtopäätöksiä perustuen työväenluokan kamppailuista saatuun kokemukseen.
Pariisin kommuuni vuonna 1871 sai Marxin ja Engelsin vetämään johtopäätöksen, että työväenluokan ei ole mahdollista ottaa haltuunsa valmiina oleva valtiokoneistoa omien päämääriensä saavuttamiseksi. Työläiset eivät voi vallata porvarivaltiota ja käyttää sitä sosialismin luomiseen. Marx ja Engels huomauttivat, että kun Pariisin työläiset ottivat vallan, he perustivat oman valtionsa tilanteen pakosta. Tämän ovat myöhemmät kokemukset vahvistaneet monta kertaa, mutta reformistit ovat kaikesta huolimatta yrittäneet kerta toisensa jälkeen jättää kapitalistisen valtion koskematta, usein katastrofaalisin seurauksin.
”Kysymys valtion luoneesta ennen ja jälkeen vallan haltuunoton on eräs tärkeimmistä kriteereistä, jotka erottavat marxismin kaikista muista työväen liikkeen tendensseistä.” (Trotski)
Teorian etu (ja syy, miksi se on este reformisteille) on, että se toimii meille ohjenuorana, jotta emme tekisi samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. Mutta reformistit eivät halua kuulla mitään opeista, joita he voisivat
saada menneistä kamppailuista, koska se asettaisi selkeitä rajoitteita heidän nykyiselle poliittiselle toiminnalleen.
Ylipäänsä, koko reformismin asenne perustuu oikoteiden etsintään. Reformistit haluavat asettaa itselleen vain sellaisia tehtäviä, jotka saa tehtyä nopeasti kapitalismin puitteissa. Sosialismi näin ollen on tulevaisuuden asia. Reformistit pyrkivät etsimään erilaisia uudistuksia, jotka kapitalistit tavalla tai toisella voivat hyväksyä. Näin luokkataistelu pyritään saattamaan sellaisiin uomiin, joissa kapitalisteilla on siihen varaa. Kuitenkin perimmäinen tosiasia on, ettei kapitalismilla ole varaa suoda työläisille riittävää elintasoa, varsinkaan aikana, jota nyt elämme.
Reformistinen tie saattaa näyttää helpolta suunnalta. Suurin osa työläisistä on käytännöllistä porukkaa, joten he haluavat etsiä helpon tien ennen kuin kokeilevat vaikeampaa. Tähän reformistit perustavat toimintansa: työväenluokassa on kerroksia, jotka eivät vielä ole ymmärtäneet tarvetta muuttaa yhteiskunta. Sen sijaan, että he yrittäisivät nostaa koko luokan tietoisuutta, he myyvät helppoja ratkaisuja. Lopulta kuitenkin työläiset joutuvat maksamaan laskun.
Marxisteina meillä on erilainen lähestymistapa. Me sanomme, miten asiat ovat. Kun jotain ei voida saavuttaa kapitalismin puitteissa, me toteamme niin. Kuten Marx ja Engels selittivät Kommunistisessa manifestissaan:
”Kommunistit suhtautuvat nyrpeästi siihen, että joutuisivat piilottelemaan näkemyksiään ja pyrkimyksiään. He avoimesti julistavat, että heidän tavoitteensa saavutetaan vain kumoamalla väkisin kaikki voimassa olevat yhteiskunnalliset olosuhteet.”
Juuri viimeksi mainittu seikka on se, jota reformistit eivät halua myöntää. Kun ensin toteaa, että sosialistinen vallankumous on mahdoton tai tarpeeton, seuraava looginen askel on sanoa, että sosialistinen vallankumous ei ole lainkaan kannatettava asia. Älyllisesti halpamaisten reformistien mukaan vallankumous on yhtä kuin väkivalta, kaaos ja tuho. Heidän mukaansa on paljon järkevämpää jättää asiat johtajien huoleksi. Johtajat sitten turvallisesti ohjaavat meidät läpi kriisin myrskyjen. Koska he eivät ymmärrä lainkaan vallankumousten syitä, reformistit vastustavat vallankumouksia täysin, kun ne sitten väistämättä tapahtuvat. Näin käy myös silloin, kun vallankumous on tuonut heidät itsensä valtaan.
Nämä niin kutsutut johtajat yrittävät ratsastaa aallonharjalla, pidätellen liikettä niin tehokkaasti kuin osaavat odotellen rauhallisempia, ’normaaleja’ aikoja, kun politiikka on ammattipoliitikkojen ja kommentaattoreiden etuoikeutettu pelikenttä.
Kapitalismin pelastaminen itseltään
Reformistien keskuudessa on taipumus kuvitella, että valtio voi jotenkin ratkaista kapitalistisen järjestelmän ongelmat. Tämän vuoksi ei ole yllättävää, että keynesiläisyys on heidän valintansa, mitä tulee talousteorioihin. Keynesiläisyyden koko tarkoitus on kuitenkin sosialismin estäminen. Mikäli luet Keynesin kirjoituksia, löydät tämän ajatuksen helposti, mustaa valkoisella (kts. esim. Economic Consequences of the Peace).
Tämä on juuri se, mihin reformistien pyrkimykset lopulta tiivistyvät. Kreikan Syriza-hallituksen entisen valtiovarainministerin Yanis Varoufakisin sanoin:
”On vasemmiston historiallinen velvollisuus, tässä nimenomaisessa vaiheessa, vakauttaa kapitalismi; pelastaa eurooppalainen kapitalismi itseltään ja eurohalueen väistämättömän kriisin onnettomilta hoitajilta.” (Confessions of an Erratic Marxist)
Argumenttina käytännössä on, että porvarilliset poliitikot ovat epäpäteviä kapitalismin hallinnoijia, mutta reformistit, mieluiten vasemmistolaiset reformistit, ovat päteviä kapitalismin hallinnoijia. Nämä reformistit väittävät ymmärtävänsä, miten tasapainotella työläisten ja kapitalistien vaatimusten välillä, eli miten parantaa yhteiskuntaa sekä kapitalisteille että työläisille.
Kreikan vallankumouksen umpikujasta Varoufakis vetää sen johtopäätöksen, että hänen roolinsa tulee olla kapitalismin pelastaminen. Hänen argumenttinsa ovat hyvin samanlaisia kuin Bernsteinin 1800-luvun lopussa.
Corbynismin Akilleen kantapää
Jeremy Corbyn, joka on erittäin vasemmistolainen Labour-poliitikko, nousi valtaan työväenluokan joukkoradikalisaation seurauksena, joka johtui vuosia jatkuneesta leikkauspolitiikasta. Siltikään Corbyn ei ole marxisti saati vallankumouksellinen. Tultuaan valtaan hän hyvin ystävällisenä ja miellyttävänä ihmisenä yritti uudestaan ja uudestaan hyvitellä puolueen oikeaa siipeä, vaikka asiaa ei näin mediassa esitetäkään. Tämä oli tuhoisa virhe.
Itse asiassa, kerta toisensa jälkeen olemme nähneet vasemmistoreformistien päätyvän oikeistoreformistien talutusnuoraan, jotka puolestaan juoksevat liberaalien ja konservatiivien eli pomojen puolueiden perässä. Näin politiikka suistuu jatkuvasti oikealle, mistä näemme parhaillaan esimerkkejä useissa maissa.
Vasemmiston johdon virhe oli, että he eivät ymmärtäneet oikeistosiiven pohjimmiltaan edustavan hallitsevan luokan intressejä Labour-puolueen sisällä, ja että hallitsevalla luokalla ei ollut pienintäkään aikomusta antaa Corbynin nousta pääministeriksi. Näin ollen myös puolueen oikea siipi vastusti Corbynin nousua pääministeriksi.
Corbyn ei kyennyt toimimaan tässä tilanteessa oikein. Hän tai hänen liittolaisensa eivät olleet valmiita taistelemaan puolueen oikeistosiipeä vastaan hamaan loppuun. Hän joutui valtavaan paineen alle, ja hänen kunniakseen on todettava, että hän kesti tätä painetta paremmin kuin monet muut johtajat. Silti hän ei lopulta, neljän vuoden johtajakauden kuluessa, onnistunut lyömään ratkaisevaa iskua oikeistoa vastaan, vaikka hänellä oli sekä puolueen jäsenistön että ammattiyhdistysten lattiatason vankka tuki takanaan.
Tämä oli hyvin erilainen lähestymistapa kuin Labourin oikeistosiiven tänä päivänä. He ovat nyt hyvin itsevarmoja, koska heillä on koko Britannian hallitseva luokka takanaan ja he tietävät tämän. Vaikka hyökkäys heitä vastaan oli raakalaismainen, jotkut vasemmalla yrittävät edelleen löytää yhteistä säveltä Keir Starmerin kanssa, ja vetoavat häneen ’yhtenäisyyden’ nimessä.
Corbyn-liike kohtasi samanlaisia ongelmia, kun se joutui tekemisiin kapitalistisen luokan ja talouden kanssa. Vuoden 2017 Labourin ohjelma oli erinomainen monin tavoin. Siinä oli vaatimuksia lukuisista uudistuksista, ja jopa kansallistaminen ja työläisten hallinta nostettiin esiin, vaikkakin hyvin lievässä muodossa.
Tästä huolimatta silloinen Labourin varjovaltiovarainministeri John McDonnell kuvaili televisiossa kapitalisteja ”vaurauden luojiksi”! Britanniassa, kaikista paikoista, kapitalistit ovat mahdollisimman loismaisia. Hän antoi tällaisia lausuntoja, mutta toisinaan kutsui itseään ’marxistiksi’. Jo pintapuolin tutustuminen Marxin teksteihin tekee selväksi, että työläiset ovat vaurauden luojia.
Näin siis yhtäältä kapitalistit ovat vaurauden luojia, mutta toisaalta työläiset. John McDonnellin tapauksessa tämä näennäinen sekaannus on tietoinen taktiikka, jolla hän pyrkii miellyttämään kaikkia osapuolia. Mutta tämä ei ole tehokas ase oikeistoa vastaan, vaan päinvastoin riisuu aseista ja hämmentää itse Corbyn-liikkeen.
Lopulta liikkeen tuhosi yritys tehdä poliittinen kompromissi oikeiston kanssa EU-kysymyksessä. Corbyn oli, korrektisti, vuosia vastustanut EU:ta pomojen kerhona. Tästä huolimatta kautensa ensimmäisenä kuukausina hän teki mitättömältä näyttäneen kompromissin – hän ei haastanut Labourin EU-myönteistä kantaa. Tämä pieneltä vaikuttanut virhe Corbynin puheenjohtajakauden alussa, joka tehtiin kysymyksestä syntyvän kinastelun estämiseksi puolueen sisällä, johti lopulta tuhoon.
Äänestäjäkunta ei äänestänyt, kuten Labourin johto ja establishment olivat ennakoineet. Lopulta Brexitistä muodostui koko Corbyn-liikkeen Akilleen kantapää, joka johti kokonaisen vasemmistoblokin Labour-puolueessa ottamaan EU-myönteisen kannan suureksi osaksi siksi, että se oli kanta, jonka Corbyn oli
omaksunut. Kansanäänestyksen tuloksen selvittyä tämä mahdollisti oikeiston hyökkäykset Corbynia vastaan EU-myönteiseltä pohjalta. Lopulta tämä johti jopa tilanteeseen, jossa puolueen pääkampanjan uuden kansanäänestyksen puolesta käynnistivät puolueen vasemmiston edustajat, jotka tahtomattaan tekivät valtavasti vahinkoa Corbynin puheenjohtajuudelle.
Vuoden 2018 kampanjan toisen kansanäänestyksen puolesta Britanniassa rahoittivat suoraan kapitalistit, mutta sen toteuttivat Corbynistit! Tämä oli tietoinen strategia lyödä kiila Corbynin liikkeeseen sen hajottamiseksi, jonka takana olivat oikeistolaiset hahmot kuten Tony Blair ja Alastair Campbell.
Syrizasta Sandersiin
Samanlaisiin esteisiin on törmännyt vasemmalla myös moni muu ilmiö. Katsokaamme vaikka Bernie Sandersia, joka yritti vallata Yhdysvalloissa demokraattipuolueen. Menneisyyden kokemusten perusteella oli selvää, että tämä ei olisi koskaan voinut onnistua.
Kampanjassaan Sanders toistuvasti yritti lähestyä demokraattiestablishmentia. Hän noudatti sääntöjä, jotka oli nikkaroitu juurikin hänen estämisekseen.
Kun säännöt eivät kuitenkaan onnistuneet estämään Sandersin etenemistä, demokraattipuolueen establishment yksinkertaisesti keksi uusia sääntöjä matkan varrella. Kohdattuaan tällaista vastarintaa, Bernie Sanders yksinkertaisesti antoi periksi ns. ’lesser-evilismin’ eli pienemmän pahan hyväksymisen nimissä. Sanders tuki ensin Hillary Clintonia ja sitten Joe Bidenia. Hän teki näin siitä huolimatta, että Hillary Clinton saati Joe Biden eivät edusta työväenluokkaa millään muotoa: he ovat kapitalistiluokan tietoisia edustajia.
Tämä on selvää yhä laajenevalle kerrostumalle Yhdysvaltain asukkaita. Näin ollen, Sandersin pyrkimykset ovat lysähtäneet kasaan, ja hänen liikkeensä – ja kaikki sen aikaansaama innostus – yksinkertaisesti katosi savuna ilmaan. Selvästikään demokraattipuolueen suosta ei ole nousemista.
Olemme jo maininneet Yanis Varoufakisin ajatukset. Kun Syriza ensin tuli valtaan, hän vaikutti edustavan hallituksen vasemmistosiipeä. Kun hänen hallitukselleen esitettiin troikan eli Euroopan Unionin komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston muistio, jossa vaadittiin rajua leikkauspolitiikkaa Kreikassa, Varoufakis päätti erota sen sijaan, että olisi ollut hyväksymässä näitä toimenpiteitä. Mutta hänen näkemyksensä eivät itse asiassa juurikaan eronneet niiden johtajien näkemyksistä, jotka hyväksyivät muistion.
Kuten pääministeri Alexis Tsipras, Varoufakis uskoi, että Kreikka pystyisi neuvottelemalla saavuttamaan paremman lopputuloksen kuin tarjolla oleva. He uskoivat, että edellinen hallitus oli ollut vain huono neuvottelemaan ja tämän vuoksi saksalainen kapitalismi oli rankaissut kreikkalaisia niin raskailla leikkaustoimenpiteillä. Olemalla hieman voimallisempia neuvottelijoita, Tsipras ja Varoufakis uskoivat, että he voisivat saada kreikkalaisille paremman diilin. Tämä osoittautui täysin virheelliseksi kuvitelmaksi.
Syrizan johto aliarvioi totaalisesti kapitalistiluokan järkkymättömyyden ja vihamielisyyden. He yrittivät lähestyä kapitalisteja monin eri tavoin, luvaten kaikkien saavan rahansa takaisin, että kaikki velat maksettaisiin. Mutta tässä oli ongelman ydin. Superrikkaat pystyvät välttämään verot kokonaan, joten tilanne oli, että joko työläiset ja Kreikan köyhät joutuvat maksamaan tiensä läpi leikkausten tai kapitalistit ja luotonantajat häviävät rahansa. Hallituksen implisiittinen lupaus tässä tilanteessa kunnioittaa kapitalistien omaisuuden turvaa merkitsi, että työläiset maksaisivat lopulta viulut.
Lähestymisyrityksillä tai neuvottelustrategialla ei ollut mitään vaikutusta. Kreikan hallitus yritti painostaa EU:ta järjestämällä kansanäänestyksen. Kreikan kansa äänesti murskaluvuin EI, mutta EU ei edes räpäyttänyt silmiään. Kun Tsipras palasi neuvottelupöytään, hänelle tarjottiin aiempaa huonompi diili.
Miksi? Kapitalistien näkökulmasta heidän oli rankaistava Tsiprasia siitä, että hän yritti mobilisoida massat EU:ta vastaan. Olisi erittäin haitallinen ennakkotapaus, että työväenluokan sallittaisiin vaikuttavan millään
lailla EU:n sanelemien muistioiden hyväksymiseen. EU ei ikinä hyväksyisi Kreikan, Espanjan tai Italian työväenluokkien ottamista mukaan neuvottelupöytään.
Niinpä Syriza antautui. Tämä johtui suoraan reformistisesta näkökannasta, jonka mukaan kapitalismille ei ole vaihtoehtoa. Mikäli hyväksyy kapitalistisen järjestelmän, hyväksyy, että velat on maksettava. Näin ollen on myös hyväksyttävä kapitalistinen leikkauspolitiikka, kapitalistinen kurjistaminen, ja kaikki mitä näistä seuraa. Kreikassa kesti vain muutaman kuukauden Syriza-hallituksen kautta, että tämä todellisuus teki itsensä tiettäväksi.
Podemos ja kansallinen kysymys
Espanjassa reformismia edustaa Podemos, tai sen yhdistymisen jälkeen Unidas Podemos. Se aloitti pitämällä hyvin radikaalia ääntä, ja joskus liikkui hyvinkin vasemmalle. Mutta kun sille avautui mahdollisuus osallistua hallitukseen, sen johtajat nopeasti siirtyivät oikealle ja yrittivät esittää itsensä ’salonkikelpoisina’ monissa kysymyksissä.
Yksi merkittävä kysymys oli Katalonian itsemääräämisoikeus. Puolustettuaan itsemääräämisoikeutta avoimesti, ja saatuaan sitten joukkokannatusta Kataloniassa ja Baskimaalla, Podemosin johtajat hylkäsivät tämän vaatimuksen käytännössä Katalonian itsenäisyyskansanäänestyksen yhteydessä vuonna 2017. Näin he de facto ottivat Espanjan vuoden 1978 hallinnon kannan, jota vastaan he olivat aiemmin raivonneet. Sosialistipuolue taas päätyi omaan ’kompromissiinsa’ taantumuksellisen Espanjan hallitsevan luokan kanssa 1970-luvulla, mihin kuului Espanjan kiistämättömän yhtenäisyyden hyväksyminen.
Kaiken kaikkiaan kansallinen kysymys on reformistien suuri heikkous. Tositilanteessa he ovat täysin kykenemättömiä ymmärtämään eron esim. Skotlannin ja Katalonian kansallisten pyrkimysten ja Britannian tai Espanjan kapitalismien taantumuksellisten nationalismien välillä. Itse asiassa Skotlannin Labour-puolueen vasemmistosiiven mukaan näillä ei ole eroa. He katsovat, että skotlantilaisten itsemääräämisoikeus verrattavissa Boris Johnsonin ja ns. brexiteerien taantumukselliseen ohjelmaan.
Reformismin kriisi
Vasemmistojohtajien poliittinen ja teoreettinen heikkous tekee vasemmistopuolueista täysin kykenemättömiä kohtaamaan kapitalismin kriisin. Sen sijaan, että ne käyttäisivät hyväkseen massojen järjestelmän kyseenalaistamisen, reformismi on voimaton kuin kala kuivalla maalla. Nämä kaksi ilmiötä liittyvät elimellisesti toisiinsa. Trotski selitti tämän kauan sitten:
”Historiallisessa katsannossa reformismi on menettänyt täysin yhteyden sen sosiaalisiin isäntäeliöihin. Ilman uudistuksia ei ole reformismia, ilman menestyvää kapitalismia ei ole uudistuksia.”
Kreikassa PASOK-puolue tuhoutui täysin kannatettuaan troikan muistioita. Puoluetta tuskin on enää olemassa. Syrizaa ei ole rangaistu aivan yhtä armottomasti, mutta sen kannatus on laskenut valtavasti. Saman prosessin näkee myös Ranskan sosialistipuolueessa, jota on kohdannut sama kohtalo sen toimittua kapitalistiluokan likaisten töiden tekijänä.
Vasemmistoreformisteilla ei ole tarjottavana mitään tästä suuresti poikkeavaa. Pohjimmiltaan he tarjoavat hienoisen vasemmistolaisen version samasta ohjelmasta kuin oikeistoreformistit, usein muutaman vasemmistolaisen tai peräti marxistiselta kuulostavan fraasin kuorruttamana. Koska he eivät kuitenkaan pysty toteuttamaan mitään uudistuksia, reformismi näyttäytyy järjettömänä. Tästä huolimatta työläiset yrittävät luottaa näihin puoleisiin uudestaan ja uudestaan, ja sitten toteavat ne riittämättömiksi.
Marxistit ovat aina puoltaneet, ja puoltavat myös vastaisuudessa, vallankumouksellista luokkanäkemystä työväenliikkeessä. Vuosikymmeniä olemme taistelleet mm. Labour-puolueessa marxilaisten ajatusten
puolesta. Tällä tavalla ei helposti saa uusia ystäviä, mutta meidän velvollisuutemme on edelleen selkeästi tuoda esiin, että reformismi johtaa vain tappioon ja tuhoon. Samalla meidän tulee puolustaa joka ikistä konkreettista askelta eteenpäin, jonka liike ottaa. Käytännön kokemuksen perusteella nuoret ja työläiset vetävät samoja johtopäätöksiä. Ihmiskunnan täytyy kulkea kohti yhteiskunnan mullistamista sosialismin pohjalta.